Epäonnistuinko, kun onnistuin itkettämään oppilaitani?

Meidän luokassa itkettiin tänään kunnolla. Aluksi nyyhkittiin huulet väpättäen ja äänet väristen. Sitten ulvottiin ja kollotettiin oikein kuorossa. Olipa hyvä päivä!

Tällä kertaa oppilaiden "itkeminen" oli onneksi yhteistä leikkiä. Keskustelimme luokassa siitä, miltä epäonnistuminen ja onnistuminen tuntuvat. Aihe oli vakava, mutta käyttämämme työtavat leikkisiä. Lapset saattavat myös omissa leikeissään käsitellä vakavia aiheita ja teemoja, kuten surua, yksinäisyyttä tai kiusaamista. Vakavan leikillisyyden ääreen minut aikoinaan ohjasi draamakasvatuksen syventävien opintojeni loistava opettaja, Hannu Heikkinen. Hän käsittelee aihetta tarkemmin väitöskirjassaan: Draaman maailmat oppimisalueina, draamakasvatuksen vakava leikillisyys (JYO, 2002).

Nauruhöyhen - itkuhöyhen

Lämmittelimme draamatuntiamme pikaisilla nauruilla ja itkuilla. Esittelin oppilaille nauruhöyhenen (sininen) ja itkuhöyhenen (punainen). Nauruhöyhenen leijaillessa oppilaiden tuli nauraa ja itkuhöyhenen lennon aikana itkeä.  Puhalsin höyheniä vuoron perään ilmaan ja luokan täytti hihitys, nyyhkintä, hekotus ja vollotus.

Improilmeet ja eleet

Kokeilimme seuraavaksi, miltä ilo ja onnistuminen näyttävät ja tuntuvat. Kerroin oppilaille lyhyitä tarinoita, jotka päättyivät aina onnistumiseen ja sen mukana tuomaan hyvään fiilikseen. Lapset eläytyivät tarinoihin improvisoimalla tarinan huippukohtaan sopivan ilmeen tai eleen. Kun esim. kerroin tarinan ensimmäisestä pyöräajelusta ilman apupyöriä tai kokeesta, josta tuli kymppi, oppilaiden suut kääntyivät virneeseen ja peukut nousivat pystyyn. Tarina futismatsissa tehdystä maalista sai oppilaiden kädet nousemaan ja luokan täyttymään tuuletuksilla ja riemunkiljahduksilla. 

Useimmilla meistä on luonnollisesti halu onnistua siinä, mihin ryhdymme. Aina ei kuitenkaan pysty porskuttamaan voitosta voittoon, vaan matkan varrella sattuu myös pettymyksiä. Epäonnistumiset, kunhan niitä ei vain ole liikaa, saavat meidät todella arvostamaan onnistumisen hetkiä. Toisaalta, jos onnistumisia seuraa aina vaan onnistumisia, kasvaa omat odotukset niin suuriksi, että epäonnistuminen alkaa olla jopa todennäköistä. Kasvattajana kotona ja koulussa, isänä ja opettajana olen huomannut, että tarjotessani kehuja ja rajoja lapselle tulen tuottaneeksi niin onnistumisia kuin myös pettymyksiä lapsen elämään. Ja molempiahan tarvitaan! 

Ajatusäänet pareittain

Oppilaat jatkoivat työskentelyä parin kanssa. Tällä kertaa pyysin oppilasparia miettimään asioita tai tilanteita, jotka saavat heidät tuntemaan pettymystä. Erilaisia pettymyksiä tuli sitten parin kanssa kokeilla ilmeillä,  eleillä ja äänillä. Kiertelin luokassa seuraamassa, ohjaamassa ja kommentoimassa parien pettymyksiä ja epätoivoa. Luokassa näkyi kurtistuneita kulmia ja painuneita päitä, nyyhkytystä ja valitusta. Annoin pareille lisäohjeen keksiä ajatusääni yhteiseen pettymykseensä. Molemmat oppilaat jähmettyivät pettymystä kuvaavaan asentoon ja toinen sanoi ääneen ajatuksen, mikä pettymyksen keskellä päässä liikkuu. Joku kertoi päätään pyörittäen, että karkkipäivä oli peruttu, joku taas voihkaisi, että hävittiin matsi 6-0. Joku oli saanut aivan liikaa läksyjä ja joku oli laitettu kotiarestiin. Oppilaat saivat lopuksi vielä kertoa omista onnistumisista ja epäonnistumisista ja kuten arvata saattoi, tarinoita riitti.

Oppilaiden koulupäiviin mahtuu niin iloa ja surua kuin intoa ja tylsistymistä, välillä riemua, sitten ärtyisyyttä, joskus jopa vihaa ja kiukkua. Tunteita näytetään melkoisen avoimesti. Pettymykset, epäonnistumiset, riidat, uudet tilanteet, vaikeat kouluasiat, koti-ikävä näkyvät ja kuuluvat. Ne saattavat saada lapsen välillä jopa purskahtamaan itkuun keskellä koulupäivää. Samoin myös onnistumiset ja hyvä fiilis näkyy. Kun lapsi saa esim. tarran palkkioksi hyvin tehdystä koulutyöstä, sitä tarraa ei yleensä laiteta piiloon vaan se näytetään myös muille kera leveän ja säihkyvän hymyn.

Minä onnistuin. Katso miten hyvä minä olen!

Aku Ankat

Aku on aina ollut suosikkini sarjakuvahahmojen joukossa. Akun onnistumiset ja epäonnistumiset ja niitä seuranneet tunteenpurkaukset tekevät siitä todella kiinnostavan. Aku nousee aina uudestaan, vaikka olisi jo pelin menettänyt. Vaikka Hannun onnea ei voi millään päihittää, Aku jaksaa uskoa, että seuraavalla kerralla hän kyllä tuon onnenhanhen voittaa. Se jos mikä on hieno esimerkki periksiantamattomuudesta ja uskosta itseen. 

Heijastin luokan valkokankaalle Aku Ankan ilmeitä täynnä olevan kuvan. Oppilaat saivat aluksi tutkailla ja kokeilla ilmeitä itsekseen. Sen jälkeen ilme esitettiin parille, joka pyrki matkimaan näkemäänsä ilmettä ja arvaamaan, mistä Akun ilmeestä oli kyse.

Koko ryhmän still-kuva

Jokainen oppilas valitsi itselleen suosikin Akun ilmeistä. Merkistäni oppilaat jähmettivät yhtä aikaa valitsemansa ilmeen kasvoilleen. Näpsäisin kännykälläni kuvan näin muodostuneesta koko ryhmän still-kuvasta. Tarkastelimme kuvaa dokumenttikameran välityksellä valkokankaalta ja vertailimme luokkamme ilmeitä Akun vastaaviin.

Vastakohdat

Poimin oppilaiden ilmeistä vastakohtapareja (esim. iloinen - surullinen, innostunut - tylsistynyt, rohkea -pelokas) ja pyysin oppilaita vuorollaan esittämään ilmeensä muille vastakohtaparinsa kanssa. Keksimme yhdessä erilaisia tunnetiloja esittäville oppilaille vuorosanat, jotka kirjoitin vastakohdiksi jähmettyneiden oppilaiden pään yläpuolelle puhekupliin. Puhekuplat myös luettiin ja esitettiin tilanteeseen ja ilmeeseen sopivalla tavalla.

Hetken merkitseminen (selfiet)

Lopuksi annoin oppilaille tehtäväksi valita jokin tunnillamme tapahtuneista asioista, joka jäi mieleen. Oppilaan tuli jähmettyä selfieksi, jonka ilme ja eleet kuvastivat tätä kyseistä hetkeä. Vaikka meitä suomalaisia usein kuvaillaan "mollisävyisiksi" ihmisiksi, ainakin oppilaistani on luokassani nähtyjen selfieiden perusteella kasvamassa uusi "duurisukupolvi". Suuri osa oppilaista vangitsi tunniltamme riemun ja onnistumisen hetken selfieensä.